Valon Kymppi

Kymppi on juoksumatka, johon minulla on jonkinlainen kauhunsekainen viha-rakkaussuhde. Se on niin lyhyt, että koko juoksu on yhtä tuskaista raastoa. Silti se on niin pitkä, että siinä ehtii kokea monenmoista. Olen juossut monta Finlandia Maratonia ja puolikasta. Tuntui vähän hassulta mennä "vain kymppi".

Juoksun startatessa iltakahdeksalta oli vielä valoisaa, mutta hämärä jo antoi ensimmäisiä merkkejään. Finlandiahymniä kuunnellessa jännitys tärisytti kehoa. Vai oliko se stressi? Olin saanut valmistautua juoksuun suorittamalla töistä kotiin tultua salamannopean lähdön lapsen harrastuskuskiksi ja siitä suoraan tekemään perheen viikon ruokaostoksia jättimarkettiin. Olin syönyt päivällistäni eväsrasiasta Prisman parkkihallissa ja miettinyt, että hyvältä maistuu ruoka näinkin. Siitä sitten kotiin, ruuista kriittisimmät jääkaappiin ja pakastimeen ja sitten pikapikaa juoksuvaatteita ylle ja nopeat päätökset mukaan otettavista varusteista. Mies ehti onneksi viedä minut tapahtumapaikalle.

Tapani mukaan asetuin joukon häntäpäähän, minkä seurauksena sain ohitella ihmisiä koko juoksuni ajan. Tämä oli uutta, en ole mikään nopea juoksija ja aikakin oli kaikkea muuta kuin nopean juoksijan aika. Hengitys kulki hyvin ja jalat toimivat, mutta hidasta oli. En osaa sanoa tarkkaan, kuinka paljon alun ryysis maksoi minuuteissa, mutta hitaalta se tuntui. Juoksu alkoi tuntua raskaalta jo ensimmäisellä kierroksella. Pohdin, noudattavatko kympin juoksun vaiheet maratonin vaiheita. Kerroin kilometrilukeman neljällä. Tämä olisi 12 km kohta maratonilla eli vielä pitäisi olla helppoa, melko lannistava ajatus. Luovuin laskemisesta. Ilta pikkuhiljaa pimeni sen tunnin aikana, minkä matka kesti. Reitin varrelle oli laitettu ulkotulia ja erilaisia valoja tunnelmaa luomaan. Bändi soitti ja kannustajia riitti matkan varrella. Osa perheestä oli tullut myös paikalle kannustamaan ja ottamaan kuvia.

Ai kauhea, mikä kanta-askellus ja vielä noin paljon kehon edessä.

Hyvä, mutta hidas juoksu. Voi olla, että ilta ei sovi minulle tällaiseen vauhtikisailuun. Tai sitten arjen kiireet vain veivät parhaan terän. Tai vanhuus iskee. Kun katsoin kuvia itsestäni, totesin juoksutekniikan olevan ihan pielessä ja siihen yritän jatkossa kiinnittää huomiota. Tapahtuma oli tunnelmallinen ja sain itsestäni irti sen, mikä oli otettavissa. Siksi loppufiilis oli kaiken kaikkiaan oikein hyvä.

Viikonloppupatikointia Pohjois-Karjalassa

Lähdin ystävän kanssa viikonlopun irtiotolle Nurmekseen. Olimme varanneet yöpymisen Sokos Hotel Bombasta Nurmeksesta. Saavuin paikalle bussilla, koska alan yhä enemmän viihtyä julkisessa liikenteessä. Matkan aikana voi tehdä töitä tai vaikka nukkua ja ympäristö (ja oma perhe) kiittää, kun oma auto jää kotiin.

Nousin bussin kyytiin 9-tien varresta. En ollut lapsuuden jälkeen noussut kaukobussin kyytiin matkan varrelta ja siksi olin jo todella hyvissä ajoin pysäkillä. Sainkin siitä oikein kunnon kokemuksen, kun siinä odotellessa auringonpaiste vaihtui ukkosen jyrinään ja kovaan sateeseen. Mitään sadevaatteita minulla ei tietenkään ollut, paitsi ohut vettä pitävä juoksutakki, jonka hätäpäissäni kaivoin matkatavaroitten suojaksi. Ja bussin arvioituun tuloon olisi vielä vaikka kuinka kauan aikaa. Matkustin Kuopioon, jossa vaihdoin Nurmeksen bussiin. Matkahuollosta ei voinut varata lippua vaihtoyhteydellä, joten täytyi ottaa kaksi erillistä lippua ja luottaa siihen, että vartin vaihtoaika riittää ehtimiseen. Se riitti. Kuivattelin vaatteitani matkalla parhaani mukaan, mutta eiväthän ne kuivua ehtineet. Onneksi bussissa oli lämmin.

Nurmes näytti bussin ikkunasta kauniilta paikalta, järveä joka suunnassa ja vanhoja kauniisti kunnostettuja taloja. Huoneemme oli hotellia ympäröivässä mökkikylässä Pielisen rannalla, "karjalaiskylässä", ja ihan viihtyisä. Seuraavaksi päiväksi olimme suunnitelleet patikointia.

Mökkikylä Pielisen rannalla.

Suunnitelmissa oli kiertää ystäväni autolla rengasreitti, jonka varrelle osuisi Porttilouhen rotko ja Raesärkät. Google Maps opasti meitä. Lähdimme ajamaan kohti Porttilouhea. Olin lukenut ajo-ohjeita myös netistä, niissä käskettiin kääntyä isolta tieltä Tervavaarantielle ja ajaa sitä 8 km. Neljän kilometrin jälkeen näimme kyltin, jossa luki UKK, se osoitti oikealle eli juuri oikeaan suuntaan. Pohdimme, lähteäkö vai eikö, Porttilouhi piti olla UKK-reitin varrella. Päätimme lähteä katsomaan, mutta se osoittautui virheeksi. Käännyimme takaisin ja jatkoimme Tervavaarantietä eteenpäin. Tie oli erittäin karkeakivinen ja hidas ajaa. Puhelimessa oli verkkoa juuri ja juuri. Kahdeksan kilometrin jälkeen ilmestyi viitta Porttilouheen. Käännyimme sinne. Ohjeen mukaan pitäisi ajaa 1 km ja pysäköidä autiotalon pihaan. Tämä piti paikkansa, näimme aution kämpän ja sen pihassa tilaa parille autolle.

Autiotalo. Olisi hauska tietää talon historia.

Reitti lähti talon pihasta. Sää oli kaunis ja reitti selkeä. Noin kilometrin taivaltamisen jälkeen saavuimme kalliolle ja pian alkoi rotko avautua alapuolellamme. Rotkon reunalla oli taukopaikka, jonka vierestä lähti polku alas rotkoon. Rotko oli aivan huima paikka! Kuivan kangasmaaston keskellä onkin kosteaa, saniaisia ja virtaavaa solisevaa vettä, ympärillä kalliot korkeuksiin. Polku vei ensin rotkoa pitkin ja sitten nousi ylös "portille", joka on tarinoitten mukaan ollut parantajien paikka. Joka siitä käy, paranee vaivoistaan.

Porttilouhen maaginen, parantava portti. 

Palattuamme autolle lähdimme jatkamaan matkaa Tervavaarantietä eteenpäin. Googlen mukaan sitä pitäisi ajaa vielä toinen mokoma, kääntyä toiselle tielle ja saapua sitten isolle tielle. Kun saavuimme ensimmäiseen risteykseen, siinä olikin kyltti sillan poistamisesta. Zoomailin karttaa ja toden totta, matkalla tulisi vastaan silta joen tai puron yli. Ei voi olla totta! No, ei siinä auttanut kuin kääntyä takaisin samaa hitaasti ajettavaa pienen pientä tietä.

Ei voi olla totta! Tämä vaatisi James Bond -henkistä vauhdinottoa. Päätimme olla nössöjä ja kääntyä takaisin.

Kiersimme Raesärkille toista kautta. Googlen ajo-ohjeet veivät hyvin perille. Kulkureitti oli varsin selkeä, kävelimme helppokulkuista leveää baanaa harjumaisemassa. Ympärillä kapeita suojärviä, keskellä korkeampi, kuiva mäntykangas. Siinä kyllä silmä lepäsi! Reitti oli viiden kilometrin pituinen yhteen suuntaan, samaa reittiä piti palata takaisin. Paitsi jos käy niinkuin meille, että päädyimme erehdyksessä yhden järven väärälle puolelle ja saimme siis kiertää paluumatkalla osin eri reittiä. Alkumatkasta reitti oli leveää baanaa, lopussa helppokulkuista polkua. Matkalla oli nuotiopaikka.

Tässä voisi kivasti myös juosta tai pyöräillä.

Koko päivän kulkemisen jälkeen menimme syömään ja kylpylään uimaan. Kylpylästä pääsi myös ulos poreammeeseen. Vieressä oli pääsy uimarannalle ja kävimmekin pulahtamassa Pielisen viileissä aalloissa illan hämärtyessä. Täydellistä!

Polkuosuuskin oli hyvin helppo kulkea.

Melkein ex-tempore -polkumaraton: NUTS Ylläs Pallas 37 km

Parin kiemuran kautta päädyin ilmoittautumaan Ylläksen polkumaratonille. En ollut ajatellut koko asiaa ennen kesäkuuta, mutta niin vain olinkin menossa juoksemaan. Olimme perheen kanssa lomamatkalla Mallorcalla, kun naputtelin ilmoittautumisen menemään. Ajatus tuntui jännittävältä ja innostavalta. Kotiin päästyä aloitin kilometrien ja nousumetrien keräilyn. Opettajan ja perheenäidin toukokuu on niin täyteen ammuttu kaikenlaista juttua, että juoksemiselle ei ollut jäänyt juuri ollenkaan aikaa. Nyt pitäisi paikata tämä. Yllästä edeltävät lenkit viihdyinkin melkoisen tiiviisti lähipoluilla ja erityisesti ihanassa Karmitsan mäessä, jonka kautta yritin saada lenkkireitit menemään mahdollisimman usein.

Lähtöpaikka oli Äkäslompolossa, Jounin kauppakeskuksen edessä. Meitä oli kolme naista samalla matkalla. Yövyimme Äkäshotellissa, jonka aamupalaa juoksuaamuna jännitin hieman, lähinnä siltä kannalta mitä oikein uskaltaisin syödä. Yritin syödä tukevahkon, vatsaa rasittamattoman aamupalan. Startti oli kahdeltatoista ja Äkäshotellin sijainti ihanteellinen, kymmenen minutin kävelymatka lähtöpaikalle. Jännitti.

Ensimmäiset kuusitoista kilometriä juostiin helpoksi kehuttua latupohjaa. Inhosin sitä. Leveä, upottava baana, loivaa ylämäkeä, tylsät maisemat. Pohkeita poltti, laskin kilometrejä ja kuinka kauan tätä hirveyttä on vielä jäljellä. Onneksi ylämäki vaihtui alamäeksi ja pikkuhiljaa kintutkin alkoivat lämmetä. Ensimmäinen huolto oli Ylläsjärven hiihtokeskuksen pihassa, sitä odotin kuin kuuta nousevaa.

Olen aina kamppaillut juoksuissa vatsaongelmien kanssa. Nyt kokeilin strategiaa, joka perustui säännölliseen kiinteän helpon ruuan syömiseen. Leili 1,5 l oli täynnä Vitargo-juomaa ja taskuissa oli mukana vihreitä kuulia, rusinoita, suolapähkinöitä ja edellispäivänä vielä varmuuden varalta ostamiani Chimpanzee-nameja. Etenin tahdilla: 5 min välein kaksi huikkaa leilistä, 30 min välein (12.30, 13.00, 13.30,..., tasapuolikkaat helppo muistaa) vihreä kuula. Loppujen lopuksi söin pelkästään vihreitä kuulia, huolloissa perunalastuja ja suklaata. Ihme ja kumma, tämä toimi! Onkohan aiempi virheeni ollut se, että en syö alusta asti, vaan vasta loppumatkasta?

Ylläsjärven huollossa täytin leilin, siitä oli kulunut vähemmän kuin olin kuvitellut. Olin pakannut mukaan Vitargo-jauhetta minigripiin, kaadoin sitä leiliin ja vettä päälle. Söin, ja lähdin liikkeelle. Reitti lähti nosemaan Yllästunturin huipulle. Nopeasti huomasin olevani elementissäni, latupohjan tylsyys vaihtui tekemisen meininkiin! Oli ihanaa hikoilla rakkakivikossa ja tuntea pikkuhiljaa voimistuva tuuli. Tunturin päältä lähdimme laskeutumaan vanhaa kulunutta asfalttia pitkin. Lasku oli jyrkkä ja jännittävä, asfaltin päällä irtokiviä ja hiekkaa. Silti askel kulki keveästi ja luontevasti. Pian alusta vaihtui pehmeämpään ja mutkittelevaan polkuun ja latupohjaan. Kellokkaan huolto tuli vastaan ylättävän nopeasti, hetken oli epäusko reitin kulkiessa talon sisälle, huolto oli heti rakennuksen toisella puolella. Täytin taas leilin ja vedin kitaani syötävää.

Nyt askel jo painoi, kilometrit tuntuivat. Reitti kulki kohti Kesänkijärven rantaa. Kun järveltä lähdimme nousemaan Pirunkurun rakkakivikkoa ylös, otin vaihtelun iloisena vastaan. Kiipeäjien joukossa oli myös 105 km menijöitä, tuttujakin hurjia karpaaseja! Taas totesin, että mäet ja vaihtelu ovat minun juttu. Oli ihanaa päästä Kesänkitunturin päälle ja alkaa lasketella sieltä alas. Vihdoin viimein reitti oli oikeaa polkua, sitä jonka miellän poluksi: mutkia, kapealla uralla juurakoita ja kiviä. Loppumatka oli riemukkaan väsynyttä laskettelua alamäkeen. Ulkoreidessä tuntui pistävä lihaskipu, en antanut sen häiritä. Joku mies liittyi seuraani, juoksimme yhdessä loppumatkan.

Maalissa olo oli pirteän pöllämystynyt. Tuttu 105 km juoksija tuli kohtapuoliin perässäni maaliin. Oli aika huokaista, syödä ja siirtyä Äkäshotellin saunalle. Seurueeni oli pian kasassa ja kiirehdimme pihamaalle katsomaan, kun kaksi tuttua 160 km juoksijaa menisi kohta ohi. Ehdimme paikalle juuri sopivasti ihastelemaan supernaisten kulkua viimeisellä kilometrillä.

Sää oli juoksuun ihanteellinen, alle kaksikymmentä astetta ja pouta. Ötököitä en käytännössä huomannut. Tämä oli toinen polkumaratonini ja uskon vahvasti, että jatkoa seuraa!

Takki auki ja soitellen sotaan: Jyväskylän Katujuoksu

Olen juossut puolimaratonin viimeksi monta vuotta ja yhdeksän täyspitkää maratonia sitten. Silloin puolikas oli päätavoitteeni, johon valmistauduin huolellisesti lepäämällä ja tankkaamalla. Nyt hoksasin kalenteria täytellessä, että onhan Katujuoksu! Milloinkas se on? Kas, sehän sopii kivasti kympin ja viitosen jälkeen ennen polkukasia. Ehdinkö varmasti toipua mattotestistä, joka on kaksi päivää ennen? No totta mooses, pitkiksenikin on nykyään pidempi kuin puolimaraton! Siispä ilmoittautumaan!

Olin siis käynyt erääseen tutkimukseen kuuluvassa juoksumattotestissä kaksi päivää ennen. Ensimmäistä kertaa sain tietää omat kynnysvauhtini ja kuntoprofiilini. Olen juossut maratonit aerobisella kynnykselläni, kympin taas hiukan yli anaeobisen kynnyksen ja oletin puolikkaan vauhdin olevan ihan anaerobisen kynnyksen tuntumassa. Nämä päättelin vauhtien perusteella, sykkeitä en ole vuosikausiin mitannut. Maksimaalinen hapenottokykyni on tuon perusteella 45, mutta kansainvälisen maratoonarin vertailuarvo juoksemallani nopeudella 36. Melko tehotonta siis on meno.

Karttaa ihmettelemässä. Näkömuistillani siitä ei jää kovin paljon mieleen, mutta onneksi paikat ovat tuttuja.

Katujuoksun päivänä sää oli kertakaikkisen jännä. Kaksi lämpöastetta, aurinko pilkahteli pilvien lomasta, mutta ihan yhtäkkiä saattoi iskeä jäätävä tuuli ja lumisade. Ensimmäistä kertaa ehkä ikinä pohdin, mitä ihmettä puen päälleni. Olin ensin ajatellut trikoitten lisäksi kahta paitaa, toinen pitkä ja toinen lyhyt. Päädyin tuulen ja tuiskun takia lyhyeen paitaan ja vettäpitävään takkiin. Se oli nappivalinta. Matkalla lähtöviivalle keskustelimme juoksutoverin kanssa siitä, miten moni jättää lähtemättä juoksutapahtumiin, koska pelkää olevansa liian hidas. Totesin, että lähden ihan kurillanikin, vaikka vauhtini ei päätä huimaa (vaikka en juokse kevyesti, se on toinen harhaluulo, että hitaat juoksevat pelkkää pk-löntystelyä!), jotta voisin olla viimeinen ja säästää jonkun muun siltä kohtalolta. Otin vauhtialueekseni 5:30-6:30 min/km. Se tuntui oikein sopivalta, juuri sitä vauhtia, jossa maitohapot vielä huuhtoutuvat pois. Juoksu kulki rennosti, en ollut tajunnutkaan, miten mukava matka puolimaraton on! Ei ole pahemmin hajalla juoksun aikana (kuten kympillä tai viitosella henkisesti) tai juoksun jälkeen (kuten täyspitkällä maratonilla fyysisesti).

Maalissa!

Reitti oli merkitty kalkkimaalauksella, joka tosin oli paikoin kulunut sateessa. Yhdessä kohtaa oli lähdetty vetämään viivaa väärään suuntaan, piirretty rastit virhemerkinnän yli ja jatkettu oikeaa reittiä. Tässä kohdassa joku meni harhaan. Toinen, mikä harmitti, oli se että en ole riittävän nopea ehtiäkseni katsomaan palkintojenjakoa. Nämä mielipahan aiheet kylläkin huuhtoutuivat hyvin nopeasti Aaltoalvarin kylpylän porealtaaseen, jonne pääsi ilmaiseksi juoksunumeroa näyttämällä.

Kuokkalan Kirmaisu

Lyhyisiin kisoihin valmistautuminen sujuu vihdoin rutiinilla. Toiseen urheilujuomaa, toiseen palkkaria. Vielä hätävarataatelit mukaan, jos reissu venähtää.

Kevät on lappujuoksujen aikaa. Päätin juosta tänään vain viitosen, koska viikko sitten menin kympin. Päivä oli erittäin lämmin ja kaunis. Juoksun kannalta siis melko huono. Tulisi kuuma ja ahdistus. Saavuin paikalle melko viime tingassa, joten ehdin nipin napin lämmitellä. Hölkkäsin menemään shortseissa ja topissa ja mietin, että nyt kuuluisi olla kylmä, jotta juoksu kulkisi. Vaan ei ollut, oli juuri sopiva, voihan myrkky!

Tuttu lähtöjännitys kaiversi mahanpohjassa, kun startti tuli. Juoksin etukäteen päättämääni vauhtia ja hyvin pian se alkoi tuntua huonolta. Mahassa kiersi ja aurinko porotti. Kahden kilometrin kohdalla harkitsin vakavasti keskeyttämistä. Ihmettelin, miksi ihmeessä alan tähän aina, enkö ikinä opi? Muistutin itseäni, että näitä juostaan, jotta juoksu kulkisi jatkossa paremmin ja sitähän minä haluan. Päätin, että keskeytän, jos taju lähtee tai oksennan. Ei tapahtunut kumpaakaan, joten pakko oli vain jatkaa. Onneksi viitonen on niin lyhyt matka, ettei kärsimystä ehdi kestää kamalan kauan. Kolmen kilometrin kohdalla ajattelin, että enää välituntivalvonnan verran matkaa, sen kyllä kestän. Ja kestinhän minä!

Tämä pöhlö kuva otettu juoksun jälkeen. 

Pentin Pinkaisu

Lankalauantaina juostiin Vaajakoskella Pentin Pinkaisu, matkoina 10km ja 4,6 km, lapsilla 1,2 km. Osllistuin tapahtumaan viidettä kertaa, olen aina juossut täällä kympin, joten niin nytkin. Söin aamulla runsaan aamupalan, koska sen voimalla piti jaksaa iltapäiville asti. Täytin mukaan kaksi juomapulloa: toiseen urheilujuomaa ja toiseen palkkaria. Pyöräilin kisapaikalle laitettuani lapsille ruuat ja jälkkärimämmit pöytään. Hörpin urheilujuomaa ja hölkkäsin lämmittelyt kaupan kautta hakien vielä lisäevästä iltapäiväksi. Sää tuntui kylmältä ja kuivalta, mikä tietää yleensä hyvää juoksua.

Olin päättänyt pitää vauhdin viiden ja kuuden min/km välissä ja melkolailla siinä onnistuin. Reitti on mäkinen, joten pahimmissa ylämäissä vauhti hiipui. Juoksu tuntui hyvältä ja sain itsestäni irti sen, mitä saatavissa on. Ennätykseni reitiltä on 56.04, laskeskelin matkan aikana sen rikkoutumismahdollisuuksia. Olin startissa sählännyt Garminin kanssa ja siksi jouduin laittamaan laskelmiin hiukan virhemarginaalia. Näytti siltä, että enkkaa ei tule, mutta puristin silti loppuun asti. Aika oli 56.15. Jälkikäteen kyllä mietitytti, eikö sitä yhtätoista sekuntia olisi muka saanut kirittyä kiinni. No, jäipähän juoksun nälkä!

Tämä on ihana ja lämminhenkinen tapahtuma. Suosittelen! Poistuin kotiin arvontapalkinto repussa ja oikea hauis juoksusta kipeytyneenä (?!?).

Kuva: Markku Marjakaarto

Hiljaiseloa...

...tai sittenkin kaikkea muuta. Taitoin nilkkani joulukuussa. Olin ostanut edellisenä päivänä kenkiin kiinnitettävät liuuesteet, mutta aamukiireessä en niitä ollut vielä ottanut repusta esiin. Siinä epäkäytännöllisillä, mutta kauniilla kengillä fiksusti polkuja pitkin oikoen liukastuin ojanpohjalla ja tunsin kivun nilkassa. Kävelin jalalla kyllä, mutta se kipeytyi päivän aikana lisää ja jouduin turvautumaan lääkäriin. Seurauksena oli viiden-kuuden viikon juoksutauko. Järkytyksestä toivuttuani marssin kävelysauvaostoksille. Sauvakävely osoittautuikin yllättävän hauskaksi liikuntamuodoksi ja, kovien pakkasten iskiessä päälle, välillä ainoaksi järkeväksi tavaksi harrastaa liikuntaa ulkosalla.

Tauon lusittuani totesin juoksukunnon yllättävästi säilyneen tauon aikana, kiitos juuri tuon sauvakävelyn. Oli onni, että löysin tuon uuden hienon liikuntamuodon!