tiistai 6. lokakuuta 2020

Vaarojen maraton 65 km

Kun perjantaiaamuna starttailin autoa, tuntui uskomattomalta olla oikeasti lähdössä matkaan. Koronakevään ja pandemian syksyisen pahenemisen aikana olisin menossa juoksutapahtumaan. En ollut joutunut karanteeniin, vaikka työskentelen monisatapäisessä peruskoulussa. Kukaan perheen lapsista ei ollut myöskään karanteenissa, kuten ei myöskään kenenkään heistä viikonlopuksi sovittu yöpaikka. Ja tapahtumakin oltiin järjestämässä.

Kiertelin ympäri kaupunkia keräilemässä väkeä kimppakyytiin. Sitten päästiinkin matkaan kohti Kolia, upeassa syyssäässä. Matkalla pidimme pari taukoa ja kasvoille vedetyt maskit muistuttivat todellisuudesta. Lopulta saavuimme perille mökille. Kahdeksantoista hengen seurueesta osa oli tullut paikalle jo torstaina, mieheni heidän joukossaan. Jakaannuimme mökkeihin ja asetuimme taloksi. Olin pakannut juoksuliivini jo kotona vesiä vaille valmiiksi, koska tiesin ajatusten harhailevan tässä vaiheessa jo vähemmän terävinä.

Koska kyseessä olisi ensimmäinen maratonia pidempi matkani, oli vaikea arvioida siihen kuluvaa aikaa. Tein arvion tapani mukaan pessimistisesti ja liivi tuntui painavan kuin syntisäkki jo ilman nesteitäkin. Osa porukastamme, Matti, Markku ja Elina, olivat starttaamassa jo kuudelta illalla perusmatkalle. Reitti kulki alkumatkasta hyvin läheltä mökkejä ja kävimme huutelemassa heille kannustuksia heidän kirmatessaan ohi, tässä vaiheessa kaikki vielä hyvissä voimissa. Illansuussa mökeistä katosivat vielä iltakymmenen starttaajat yö-65:lle.

Nukuin yön melko levollisesti ja heräsin puoli kuudelta. Oma lähtöni olisi 7.45, mutta halusin olla lähdössä jo puoli kahdeksalta siinä toivossa, että liukuvalla lähdöllä pääsisin heti kisaryhmän perään ja liikkeelle mahdollisimman aikaisin. En tosiaan osannut arvioida yhtään omaan matkaani kuluvaa aikaa ja halusin minimoida pimeässä juoksemisen. Ajoin auton parkkiin, josta siirryin bussikuljetuksella Sokos Hotel Kolin pihaan. Siellä oli kylmä! Sumua ja hyytävän kosteaa. Ihmettelin, miten ikinä voin luopua untuvatakistani. Pakkohan se oli. Jätin tavarat säilytykseen ja lähdin hytisten hölkkäämään lähtöpaikalle T-paidassa, trikoissa ja irtohihoissa. Lähdössä hypin ja pompin pitääkseni itseni lämpimänä. Kun kisaajat lähtivät, ilmoitti kuuluttaja meidän muiden saavan startata heti sopivalla hetkellä. Ämyreistä kajahti Finntroll soimaan ja päätin napata siitä itselleni hyvän korvamadon. Trollahammarenia hyräillen lähdin matkaan. Hymyilytti.

Lämmin tuli heti. Juoksu kulki. Minulla oli sauvat kädessä. Olin matkalla pohtinut, ottaisinko sauvat vai en. Kokenut konkari Matti neuvoi pohtimaan, kumpi on suurempi: ylämäissä saatu hyöty vai edestakaisin käsiin ja pois säätämisen aiheuttama haitta. Juoksu sauvojen kanssa tuntui sujuvan hyvin, mutta pelkäsin hartioiden kipeytymistä. Onneksi sauvat olivat kokoonmenevät, joten saisin ne tarvittaessa selkään.

Mäkrällä. Kuva: Jere Alen.



Mäkrän nousu on tiukka, mutta niin alkumatkasta, että se sujuu melko kevyesti. Sen jälkeen alkoikin pitkä ja kevyt rallattelu loivaan alamäkeen. Jutustelin jonkun naisen kanssa, joka oli myös 65 km matkalla, ihastelin hänen värikkäitä pääkallotrikoitaan. Tämä on vaaroilla aina se pätkä, jossa kaikki sujuu hienosti ja elämä hymyilee. Jännitin 43:n ja 65:n risteystä, että en vaan menisi ohi. 43-retkisarjalaisia oli juoksijoiden joukossa, joten muitten kulusta ei voisi välttämättä päätellä. Lakkalassa risteys tulisi ja kun se tuli, niin ei siitä voinut erehtyä. Nyt näkisin pahamaineisen Eteläpään!

Tuli ylämäki ja alamäki, taas ylämäki ja alamäki. Sauvojen kanssa ylämäet nousivat kevyesti ja kiitin itseäni sauvapäätöksestä. Olin ottanut alusta asti erittäin systemaattisen lähestymistavan syömiseen ja juomiseen. 5 min välein kaksi huikkaa rakosta tai lötköstä. Rakon sisältämän Vitargo-juoman kanssa 30 min välein syötävää: vuorotellen kaksi suklaapalaa, yksi vihreä kuula tai pieni kourallinen pähkinöitä. Lötköjen sisältämän veden kanssa syöminen 20 min välein. Pähkinät olivat vaikeimmat säätää sauvat käsissä. Yhtäkkiä olinkin jo Rykiniemessä.

Herajoen ylitys, koko reissun kohokohta, olisi nyt edessä. Ei kun kahlaamaan vaan! Vettä oli polven alapuolelle ja se oli kylmää, mutta ei hyytävää. Joen toisella puolella oli huolto. Kippasin rakkoon minigripistä juomajauhetta ja vettä päälle. Pian matka jatkui samoilla märillä kengillä ja sukilla, ne kuivuisivat jalkaan. Maasto muuttui pikkuhiljaa vaikeammaksi. Oli vaikea saada kiinni etapeista, koska ne olivat tuntemattomia ennestään tai niitä ei ehkä edes ollut. Kilometrit tuntuivat karttuvan tuskaisen hitaasti. Alkoi väsyttää. Ärsytti. Tajusin, että tämä on nyt se sama kohta, joka maratonillakin aina tympii. Ne puolivälin epämääräiset kilometrit, joista ei saa tolkkua. Tähän asti on ollut helppo hahmottaa 1/4, 1/3, 1/2 matkasta. Jatkossa lukemat olisivat inhottavia 3/5, 2/3 jne. Enää ei sumuisilla aivoilla osaisi laskea, milloin olisin missäkin murto-osassa matkaa. Kiviniemikin tuntui loittonevan vain kauemmaksi. Kellon mukaan matkaa olisi 4 km, mutta viitassa lukikin 5,2 km. Argh! Ja muut ihmisetkin olivat kaikonneet jonnekin. Tarvoin yksin kivikossa kipeytyvin jaloin. Vihdoin maisema alkoi muuttua vanhan maalaismaiseman näköiseksi ja näin kyltin, jossa Kiviniemeen olisi 300 m.

Juomat olivat ehtineet loppua melkein kokonaan ennen holtoa. Täytin taas pullot ja rakon, johon tyhjensin taas yhden pussillisen juomajauhetta. Nyt olisi luvassa Ryläyksen ylitys. Kiviniemestä alkaa loivat tasaiset ylämäet ja sauvakävelin niitä ylös reippaaseen tahtiin. Kun reitti muuttui teknisemmäksi, sain seuraa eräästä miehestä ja hetken aikaa matka taittui kuin siivillä. Kun mies jatkoi matkaa ohitseni, tajusin kuinka lihakseni olivat jo kipeät pitkästä matkasta ja miten paljon jo väsyttikään. Kauaa ei tarvinnut yksin juosta, kun seurakseni ilmaantui Hanna. Hän oli bongannut paidastani tiedon, että olen Jyväskylästä ja tästä syntyi jutun juurta. Juoksimme yhtä matkaa Peiponpellon huoltoon. Varpaitani särki, kuten myös reisien lihaksia. Täytin rakon vielä kerran juomajauheella ja vedellä. Jatkoimme yhdessä vielä matkaa, mutta jossain vaiheessa minun oli pakko kehoittaa Hannaa jatkamaan omaa vauhtiaan, koska olin jo niin paljon hitaampi. 

Rakon letku oli tukkiintumaisillaan jauheesta, sitä sai imeä posket lommollaan ja suuhun tuli jauhekönttejä. Jalkoja oli vaikea jo saada tottelemaan liikkumiskäskyä, tässä oli sauvoista yllättävää apua, käsien rytmikäs liike auttoi myös jalkoja liikkeelle. Ilta hämärtyi jo. Olin kaivanut lampun esiin heti Peiponpellon jälkeen ja pian olikin pimeää. Näkökenttä ja tajunta kaventui pikkuhiljaa valokeilan kokoiseksi. Sain kiinni erään perusmatkalaisen miehen, hän kertoi omista ongelmistaan matkan aikana ja niistä selviytyminen näin pitkälle herätti totisesti kunnioitusta. Pian ohitin hänet ja jatkoin omaa matkaa. Pimeydessäkin oli yllättävän helppo pysyä reitillä, heijastinliput reitin varrella näkyivät hyvin.

Lopun tiepätkällä pakotin itseni hölkkään, mutta loppunousussa suosiolla kävelin, sauvojen kanssa rytmikästä tahtia. Pohdin, olisiko kukaan minua vastassa maalissa, koska väki olisi jo mökillä ja maaliintuloaikani ennustaminen vaatisi hiukan salapoliisityötä nettiin ehkä ilmaantuvista väliaikatiedoista pääteltynä. Oli! Mieheni oli siellä ottamassa minua vastaan. Hanna oli myös jäänyt odottamaan. Olin niin onnellinen koko matkasta ja vastaanotosta, että nauratti ja melkein itketti. Olin mennyt ultrapituisen polkumatkan ja selvinnyt siitä, vieläpä paljon omia odotuksiani nopeammin ja jotenkin uskomattoman helpon tuntuisesti. Söin ja join maalin antimia. Mieheni opasti minua pukemaan takin ja että lähdettäisiin pian autolle, ettei tule kylmä. Olin niin hömeltynyt, etten olisi itse välttämättä kovin äkkiä tajunnut.


Maalissa. Kuvat: Tero Pelkonen



Mökillä jännitin kenkien pois ottamista, millaiset vauriot jaloissa tällä kertaa olisi? Yllätyin iloisesti: vain pari pientä rakkoa! Vaikka alamäet olivat saaneet varpaat kipeiksi, ei mikään ollut rikki. Kuukauden ajan harjoittamani jokailtainen jalkojen rasvaus oli ehkä toiminut.

Hetken aikaa voin hyvin, mutta yritettyäni syödä jotain minua alkoi pyörryttää. Makasin pitkän aikaa lattialla huonovointisena. Olo meni lopulta ohi, mutta sen haluan tutkia, miten sen voi jatkossa välttää. Jos edes voi.

Olen ihan fiiliksissä tästä juoksusta. Paluumatkalla kaverini kysyi minulta, haluanko mennä vielä pidempiä matkoja. Vastasin, että ilman muuta!


2 kommenttia:

  1. Huippua! Onnittelut! Mulla on ollut myös tyypillistä pitkien matkojen jälkeen huono olo ja pyörrytys. Uskoisin että johtuu vain neste-ja kenties suolavajeesta. Vichyä 1,5litraa niin olo on jo erilaisempi.

    Tsemppiä jatkoonkin! Kiva oli lukea kokemuksiasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kävin lukemassa sinunkin tekstisi. Onnea ja voimia haasteisiin, niin hyviin kuin ikäviinkin! <3

      Poista

Vaarojen maraton 65 km

Kun perjantaiaamuna starttailin autoa, tuntui uskomattomalta olla oikeasti lähdössä matkaan. Koronakevään ja pandemian syksyisen pahenemisen...