Mökissämme majoittui maratonmatkalaisten lisäksi yksi perusmatkan menijä. Hän lähti perjantai-iltana yön selkään, me menimme naisten kesken saunaan. Joku sai idean, että mennään uimaan. Joo! hyvä idea! Vesi oli hyytävän kylmää, Pielinen mahtavan uhkaava pimenevässä illassa. Kastauduin järveen, nousin ylös ja suuntasin takaisin rantaan. Löin varpaani kiveen. Siihen koski lujaa ja verta valui. Voi myrkky! Tähänkö tämä nyt tyssäsi? En mennyt enää saunaan, vaan pitelin paperia varpaallani ja googlettelin paniikissa varvasmurtuman oireita ja hoito-ohjeita. Tulin lopulta siihen tulokseen, ettei varvas ollut murtunut, vain kynsi oli saanut iskua. Mietin, mitä se pitäisi melkein kahdeksan tunnin rynkytyksestä kengän sisällä.
Aamulla heräsin päänsärkyyn. Jahas, tämäkin vielä. Otin särkylääkettä ja nousin. Pakkasimme kamojamme ja söimme aamupalaa. Särky ei helpottanut ja otin lisää särkylääkettä. Pohdin, miten särkylääkkeen syönti vaikuttaa juoksuun. En pitänyt ajatuksesta, että juoksisin Buranan vaikutuksen alaisena, mutta koska kyseessä ei ollut juoksun aiheuttama vaiva, päätin antaa asian olla. Ajoimme autolla parkkipaikalle, josta oli pikkubussikyyti Sokos Hotel Kolille. Maisema oli täysin talvinen, lumi oli jäänyt maahan ja lämpötila oli lähellä nollaa.
Hotellilla oli ruuhkaa, starttia odottavia ihmisiä ja huoltoon saapuneita perusmatkalaisia. Yksi tuttumme makasi silmät kiinni peiton alla, juoksu oli keskeytynyt hänen osaltaan tähän. Moni muukin oli keskeyttänyt. Kävimme keskustelua, pitäisikö lähteä nastakengillä vai ei. Seurueemme päätyi nastoihin. Mieheni oli siinä vaiheessa eksynyt joukostamme ja valinnut nastattomat kengät, niilläkin oli kuulemma päässyt ihan hyvin. Olin päättänyt juosta ilman takkia, kahdella paidalla. Epäröin asiaa takkimeren keskellä, mutta pysyin päätöksessäni. Siirryimme lähtöpaikalle.
43 km lähtijät Juha, Sari, minä ja Anna |
Lähtöryhmä 1 starttasi, sitten lähtöryhmä 2. Me lähdimme lähtöryhmässä 3. Hyvin pian totesin, että ilman takkia pärjää vallan mainiosti. Takki oli kuitenkin repussa mukana kaiken varalta. Juoksu tuntui raskaahkolta, mutta niin se saa tuntuakin ihan alussa. Minulla oli suunnitelma ravinnon suhteen ja se piti koko juoksun ajan: 5 min välein kaksi huikkaa leilistä, 30 min välein vihreä kuula. Vatsaongelmien takia olin juossut pitkään Vitargo-juomalla, nyt minulla oli High5:ttä ja se vähän jännitti. Tämä suunnitelma osoittautui hyväksi paitsi vatsan vastaanottavuuden, myös pääkopan kannalta. Se loi säännöllisen rytmin, johon vaipua kuin meditaatioon. Huomio kiinnittyi matkanteon etenemisen sijaan tähän hetkeen ja ajan kulumiseen viisi minuuttia kerrallaan. Päähän särki yhä. Mukanani oli kaksi annosta särkylääkettä. Laskin, mihin kellonaikaan saan ne ottaa niin, että riittävät iltaan asti. Nastakengät tuntuivat hiukan tarpeettomilta, mutta toimivat hyvin.
Hyvin kulkee! Kuva: Aapo Laiho |
Juuri ennen Kiviniemeä jouduin odottamaan soutuvenettä. Vesistön ylityksessä oli köydellä vedettävä lossi ja kaksi soutuvenettä, jota talkoolaiset soutivat. Pääsin pian veneeseen levähtämään. Kiviniemen huollossa join leilin tyhjäksi, täytin sen jauheella ja vedellä ja söin suklaata. Suklaan olin varannut sitä hetkeä varten, kun alkaa itkettää ja haluan soittaa äidin hakemaan minut pois täältä. Ei itkettänyt, mutta suklaa on hyvää ja siksi söin silti. Matka jatkui. Sää oli muuttunut hyytäväksi. Satoi rakeita. Maisema oli kaunis: syksyinen metsä, johon on yhtäkkiä satanut lumikerros. Lunta tipahteli puista suurina möykkyinä. Alkoi Ryläyksen nousu. Etenin rauhalliseen tahtiin, viisi minuuttia kerrallaan. Loppumattomalta tuntuvan ajan jälkeen koitti Ryläys-kyltti ja tuuletin isosti. Nyt alkoi alamäki! Pian jouduin toteamaan, että tämä reissu tulee maksamaan minulle muutaman varpaankynnen. Joku mies kysyi, miltä tuntuu. Vastasin, että kamalalta. Hän sanoi, että valitse ensi kerralla retkisarja, ehtii paistaa makkaraa. Vastasin, että ensi kerralla pidempi matka niin ehtii kärsiä enemmän. Kohtasin juoksijan, joka nilkutti. Kysyin, tarvitseeko hän apua. Tarvitsisi kuulemma kepin. Paikalle saapui muuta porukkaa ja jatkoin matkaani. Hetken juostuani huomasin maassa katkenneen kepin, nappasin sen käteeni ja palasin takaisin antamaan sen hänelle.
Tiepätkällä juoksu kulki kuin ihmeen kaupalla kevyesti. Leili tyhjeni juuri sopivasti Peiponpellon huoltoon, jossa täytin sen taas jauheella ja vedellä. Söin suklaata. Alkoivat viimeiset nousut ja laskut. Etenin yhtä matkaa perusmatkan naisten voittajan kanssa. Pitkospuilla oli jäätä, kiitin itseäni nastakengistä. Kiipeäminen Mäkrävaaran rinnettä, lasku alas. Ylös Paha-Kolille ja sitten alas. Lopulta pääsin Rantatielle ja odotin, milloin (sadistinen) loppunousu alkaa. Kun edellä juoksevat kääntyivät metsään, tuuletin toisen kerran. Menin perässä. Nousu oli pitkä. Todella pitkä. Ja juuri, kun olisi luullut sen loppuvan, se jatkui. Vihdoin viimein saavuin punaiselle matolle. Kello pysähtyi aikaan 7 tuntia 31 minuuttia.
Söin ja join, olin ihan tokkurassa ja jotenkin pihalla. Joku toinen jyväskyläläinen tuli juttelemaan, mutta epäilen ettei minulla ollut juuri keskusteluun annettavaa. Menin saunaan vain huomatakseni, että olin unohtanut pyyhkeen mökille. Kävin saunassa ja pesun jälkeen pyyhin itseni pefletteihin, käsipyyhepaperiin ja puffiin. Sitten löysin jo mieheni ja muuta seuraa. Menimme syömään pastapuffettiin. Kesken syömisen tunsin, että minua pyörryttää. Vatsa ei meinannut ottaa ruokaa vastaan ja kävin hetken aikaa makaamassa hotellin käytävällä. Olo helpottui ja palasin takaisin, sain syötyä.
Ilta jatkui vielä, kun kävimme autolla reitin varrella kannustamassa kahta perusmatkalta maaliin saapuvaa kaveria. He molemmat taistelivat maaliin illan pimeydessä. Mieletöntä!
Luin edellisvuoden tuloksiani ja erityisesti väliajat olivat kiinnostavat. Aikani oli 12 minuuttia parempi, kuin vuosi sitten ja kaiken sen olin saanut kiinni Kiviniemen ja sataman välissä, eli mm. Ryläyksen pätkällä. Luulen, että korostettu mäkitreeni on tehnyt tehtävänsä. Nyt varpaat ovat mustat ja kipeät, mutta mieli on valoisa ja positiivinen. Tervetuloa, uudet haasteet!