Valon Kymppi

Kymppi on juoksumatka, johon minulla on jonkinlainen kauhunsekainen viha-rakkaussuhde. Se on niin lyhyt, että koko juoksu on yhtä tuskaista raastoa. Silti se on niin pitkä, että siinä ehtii kokea monenmoista. Olen juossut monta Finlandia Maratonia ja puolikasta. Tuntui vähän hassulta mennä "vain kymppi".

Juoksun startatessa iltakahdeksalta oli vielä valoisaa, mutta hämärä jo antoi ensimmäisiä merkkejään. Finlandiahymniä kuunnellessa jännitys tärisytti kehoa. Vai oliko se stressi? Olin saanut valmistautua juoksuun suorittamalla töistä kotiin tultua salamannopean lähdön lapsen harrastuskuskiksi ja siitä suoraan tekemään perheen viikon ruokaostoksia jättimarkettiin. Olin syönyt päivällistäni eväsrasiasta Prisman parkkihallissa ja miettinyt, että hyvältä maistuu ruoka näinkin. Siitä sitten kotiin, ruuista kriittisimmät jääkaappiin ja pakastimeen ja sitten pikapikaa juoksuvaatteita ylle ja nopeat päätökset mukaan otettavista varusteista. Mies ehti onneksi viedä minut tapahtumapaikalle.

Tapani mukaan asetuin joukon häntäpäähän, minkä seurauksena sain ohitella ihmisiä koko juoksuni ajan. Tämä oli uutta, en ole mikään nopea juoksija ja aikakin oli kaikkea muuta kuin nopean juoksijan aika. Hengitys kulki hyvin ja jalat toimivat, mutta hidasta oli. En osaa sanoa tarkkaan, kuinka paljon alun ryysis maksoi minuuteissa, mutta hitaalta se tuntui. Juoksu alkoi tuntua raskaalta jo ensimmäisellä kierroksella. Pohdin, noudattavatko kympin juoksun vaiheet maratonin vaiheita. Kerroin kilometrilukeman neljällä. Tämä olisi 12 km kohta maratonilla eli vielä pitäisi olla helppoa, melko lannistava ajatus. Luovuin laskemisesta. Ilta pikkuhiljaa pimeni sen tunnin aikana, minkä matka kesti. Reitin varrelle oli laitettu ulkotulia ja erilaisia valoja tunnelmaa luomaan. Bändi soitti ja kannustajia riitti matkan varrella. Osa perheestä oli tullut myös paikalle kannustamaan ja ottamaan kuvia.

Ai kauhea, mikä kanta-askellus ja vielä noin paljon kehon edessä.

Hyvä, mutta hidas juoksu. Voi olla, että ilta ei sovi minulle tällaiseen vauhtikisailuun. Tai sitten arjen kiireet vain veivät parhaan terän. Tai vanhuus iskee. Kun katsoin kuvia itsestäni, totesin juoksutekniikan olevan ihan pielessä ja siihen yritän jatkossa kiinnittää huomiota. Tapahtuma oli tunnelmallinen ja sain itsestäni irti sen, mikä oli otettavissa. Siksi loppufiilis oli kaiken kaikkiaan oikein hyvä.