SisuXTrailille vuotta myöhässä

Lapinjärvellä järjestettävä SisuXTrail juostiin tänä vuonna kesäkuussa. Olin ilmoittautunut tähän tapahtumaan jo vuotta aiemmin, mutta pandemia laittoi suunnitelmat uusiksi. Tapahtuma oli minulle uusi ja Lapinjärvi täysin vieras paikkakunta. Olin menossa reissuun yksin, joten varasin majoitukseksi yhden hengen huoneen Hotelli Hanhesta.

Hotelli osoittautui oikein viihtyisäksi, mutta kaupassa oli käytävä, koska aamupalaa ei ollut tarjolla. Käytössä oli yhteinen keittiö, joka oli kyllä todella pieni ja välineiltään karsittu. Päädyin keittelemään aamupalaksi pikapuuroa huoneen vedenkeittimellä. Kauppareissun jälkeen kävin kävellen tutustumassa Lapinjärven kirkonkylään. Ihastuin paikkaan, se oli mielestäni todella viihtyisä vanhoine taloineen ja kapeine lehtipuiden reunustamine katuineen. Lapinjärven kirkonkylän on museovirasto listannut yhdeksi valtakunnallisesti merkittävistä kulttuurihistoriallisista ympäristöistä, enkä ihmettele.

Aamulla mutustin aamupalaa ja valmistauduin juoksuun. Yö oli sujunut levottomasti, koska hotelliin oli majoittunut ryyppyporukka, joka piti meteliä. Respaan soittaminen onneksi rauhoitti tilanteen ja sain nukuttua ja toisena yönä juoksun jälkeen ei enää häiriötä ollut.

Syötyäni ja valmistauduttuani lähdin autolla kisapaikalle, jonne oli muutaman kilometrin matka. Paikalla oli jo väkeä ja tapasin naisen, joka oli yöpynyt Hotelli Hanhen pihapiirin vuokramökissä. Siellä oli ollut hyvin rauhallista ja pohdin, että mahdollisella ensi kerralla voisin harkita mökkiä itsekin. Lämpötila oli aamuyhdeksältä jo kahdessakymmenessä asteessa ja mietin kauhulla, kuinka kuuma päivä olisikaan tulossa. Ennusteet olivat luvanneet yli kolmeakymmentä astetta ja se sopisi minulle erittäin huonosti. 

48 km matka koostui siirtymäpätkän jälkeen kolmesta kierroksesta, yksi kierros oli kahdeksikon tyyppinen ja sisälsi keskellä pätkän, joka kuljettiin kahteen suuntaan. Huoltopisteitä oli kolme: molemmissa kahdeksikon lenkeissä yhdet ja keskellä yksi. Keskimmäiseen pisteeseen oli kuljetettu juoksijoiden omat drop-bagit. Näitten lisäksi oli vielä helteen vuoksi kaksi vesitankkia, joista sai kaataa vettä päälleen.  Huoltopisteillä oli tarjolla urheilujuomaa, suolaa ja pientä syötävää. Omaan drop-bagiin olin varannut shipsejä, vaihtosukat, urheilujuomajauhetta, varalötköpullon ja sauvat. Sauvat olivat sitä varten, että kuumuus tappaisi vauhdin ja meno menisi täysin kävelyksi. Olin kuitenkin unohtanut hanskat, joten sauvat olivat turhat. Myös reitti osoittautui paikoin niin ruohikkoiseksi, että sauvat olisivat senkin puoleen olleet mahdottomat käyttää.

Cut-off-aikoja ei ollut tapahtumassa annettu, mutta juuri ennen lähtöä ilmoitettiin, että viimeiselle kierrokselle ei enää klo 16 jälkeen päästettäisi helteen vuoksi. Starttasimme matkaan ja lämpö tuntui melko nopeasti jo painostavalta. Jännitti miten kaikki sujuisi. Päätin heti, etten edes yritä tempoa mitään aikoja, vaan tavoitteena on päästä maaliin mahdollisimman hyvävointisena. Kovin mäkinen reitti ei ollut, mutta vastaan tulevat mäet kävelin. Matka kulki kumpuilevassa maalaismaisemassa, talousmetsässä ja kallioilla. Polku oli paikoin hyvin heinäistä ja ajattelin silloin, että sauvoilla olisi täällä ihan turha yrittää. Ruohikon vastapainoksi oli pätkiä metsäautoteillä. 

Liivissä minulla oli mukana perinteiset evääni: vihreitä kuulia, suklaata, hunaja-suolapähkinöitä, karkeaa merisuolaa ja rakossa Wiggle-urheilujuomaa. Wiggleä en ollut testannut aiemmin, mikä on tyypillinen virhe. Olin kuitenkin tehnyt tämän päätöksen, koska yleensä pitkilläkin lenkeillä tykkään juoda vain vettä, joten tilaisuuksia testaamiseen on vähän. Tämä tapahtuma sai siis olla sellainen. Minulla on tapana aikatauluttaa syömiseni ja juomiseni, jotta se pysyy säännöllisenä. Näin tein nytkin.

Matka taittui yllättäen oikein mukavasti, vaikka kuuma oli ja joitain paarmoja pyöri kimpussa. Melko pian huomasin eteneväni samaa tahtia kolmen naisen porukan kanssa. Minä etenin hitaammin, mutta huolsin nopeammin ja siksi ohittelimme toisiamme pitkin matkaa. Huoltojen tiheys teki juoksusta helpon tuntuista. Kaadoin päälleni kylmää vettä aina, kun se oli mahdollista ja sen ansiosta helle tuntui oikein siedettävältä. Heti jos alkoi tuntua päässä huonolta, laitoin kävelyksi ja söin suolaa.

Jossain vaiheessa huomasin, että lyhyemmät sarjat olivat startanneet, koska heitä alkoi tulla vastaan edestakaisella pätkällä. Bongasin jonkun itselleni tuntemattoman JTR-paidan kantajan. Vastaan tuli myös Anna-Mari, joka oli aikeissa keskeyttää vaikeuksien takia. Kolautin sääreni oksanpätkään ja siitä alkoi vuotaa verta, sen verran vähän kuitenkin että annoin sen olla. Keskimmäisellä huoltopisteellä ennen viimeistä kierrosta minulta kysyttiin, haluanko siihen hoitoa. Myönnyin kiitollisena ja aiemmin mainitsemani samaa tahtia edennyt naisporukka sujahti sillä välin ohitseni, kolmesta kahteen vähentyneenä. 

Viimeisellä kierroksella sain seurakseni turvajuoksijan, koska olin viimeinen reitillä. Keskustelimme kaikenlaista. Hämmästelin turvonneita käsiäni ja kuulemma se johtuu liiasta natriumista, pitäisi saada muitakin suoloja. Laitoin tämän muistiin, että pitää tutkia tarkemmin elektrolyyttilisiä. Juoksin yhä kahden naisen perässä, mutta luvassa olisi vielä Kolin tyyppinen nousu ennen maalia ja minulla olisi hyvä mahdollisuus saada heidät kiinni. Todella, nousu oli lähes nelinkontin kiivettävä ja sitä seuraavassa alamäessä ohitin naiset. Pitkällä ja paahtavan aurinkoisella loppusuoralla toinen heistä kiitikin taas ohitseni ja olimme siis kaikki kolme käytännössä samanaikaisesti maalissa.

Olin erittäin yllättynyt siitä, että voin maalissa hyvin. Edes päätä ei särkenyt, eikä särky iskenyt illallakaan. Otin vastaan jaetun tuotekassin ja siirryin autolle syömään. Ajoin uimarannalle ja virkistäydyin vedessä. Sitten palasin hotellille ja köllöttelin sängyllä ilman tarvetta lähteä mihinkään. Nautiskelin levosta ja unesta, koska seuraavana päivänä olisi luvassa pitkä ajomatka kotiin.

Tapahtuma oli oikein hyvähenkinen ja leppoisa. Huoltoja oli paljon, 48 km matkalla 13 kertaa, joten sen suhteen pääsi helpolla. Risteyksiä reitillä oli paljon ja siinä on aina eksymisen riski. Joku voi kokea saman reitin monta kertaa kiertämisen tylsäksi, toisaalta yksin harvemmin tarvitsee juosta. Viihdyin tapahtumassa ja voisin hyvin tulla uudelleenkin.

Maalissa.

Vaarojen maraton 65 km

Kun perjantaiaamuna starttailin autoa, tuntui uskomattomalta olla oikeasti lähdössä matkaan. Koronakevään ja pandemian syksyisen pahenemisen aikana olisin menossa juoksutapahtumaan. En ollut joutunut karanteeniin, vaikka työskentelen monisatapäisessä peruskoulussa. Kukaan perheen lapsista ei ollut myöskään karanteenissa, kuten ei myöskään kenenkään heistä viikonlopuksi sovittu yöpaikka. Ja tapahtumakin oltiin järjestämässä.

Kiertelin ympäri kaupunkia keräilemässä väkeä kimppakyytiin. Sitten päästiinkin matkaan kohti Kolia, upeassa syyssäässä. Matkalla pidimme pari taukoa ja kasvoille vedetyt maskit muistuttivat todellisuudesta. Lopulta saavuimme perille mökille. Kahdeksantoista hengen seurueesta osa oli tullut paikalle jo torstaina, mieheni heidän joukossaan. Jakaannuimme mökkeihin ja asetuimme taloksi. Olin pakannut juoksuliivini jo kotona vesiä vaille valmiiksi, koska tiesin ajatusten harhailevan tässä vaiheessa jo vähemmän terävinä.

Koska kyseessä olisi ensimmäinen maratonia pidempi matkani, oli vaikea arvioida siihen kuluvaa aikaa. Tein arvion tapani mukaan pessimistisesti ja liivi tuntui painavan kuin syntisäkki jo ilman nesteitäkin. Osa porukastamme, Matti, Markku ja Elina, olivat starttaamassa jo kuudelta illalla perusmatkalle. Reitti kulki alkumatkasta hyvin läheltä mökkejä ja kävimme huutelemassa heille kannustuksia heidän kirmatessaan ohi, tässä vaiheessa kaikki vielä hyvissä voimissa. Illansuussa mökeistä katosivat vielä iltakymmenen starttaajat yö-65:lle.

Nukuin yön melko levollisesti ja heräsin puoli kuudelta. Oma lähtöni olisi 7.45, mutta halusin olla lähdössä jo puoli kahdeksalta siinä toivossa, että liukuvalla lähdöllä pääsisin heti kisaryhmän perään ja liikkeelle mahdollisimman aikaisin. En tosiaan osannut arvioida yhtään omaan matkaani kuluvaa aikaa ja halusin minimoida pimeässä juoksemisen. Ajoin auton parkkiin, josta siirryin bussikuljetuksella Sokos Hotel Kolin pihaan. Siellä oli kylmä! Sumua ja hyytävän kosteaa. Ihmettelin, miten ikinä voin luopua untuvatakistani. Pakkohan se oli. Jätin tavarat säilytykseen ja lähdin hytisten hölkkäämään lähtöpaikalle T-paidassa, trikoissa ja irtohihoissa. Lähdössä hypin ja pompin pitääkseni itseni lämpimänä. Kun kisaajat lähtivät, ilmoitti kuuluttaja meidän muiden saavan startata heti sopivalla hetkellä. Ämyreistä kajahti Finntroll soimaan ja päätin napata siitä itselleni hyvän korvamadon. Trollahammarenia hyräillen lähdin matkaan. Hymyilytti.

Lämmin tuli heti. Juoksu kulki. Minulla oli sauvat kädessä. Olin matkalla pohtinut, ottaisinko sauvat vai en. Kokenut konkari Matti neuvoi pohtimaan, kumpi on suurempi: ylämäissä saatu hyöty vai edestakaisin käsiin ja pois säätämisen aiheuttama haitta. Juoksu sauvojen kanssa tuntui sujuvan hyvin, mutta pelkäsin hartioiden kipeytymistä. Onneksi sauvat olivat kokoonmenevät, joten saisin ne tarvittaessa selkään.

Mäkrällä. Kuva: Jere Alen.

Mäkrän nousu on tiukka, mutta niin alkumatkasta, että se sujuu melko kevyesti. Sen jälkeen alkoikin pitkä ja kevyt rallattelu loivaan alamäkeen. Jutustelin jonkun naisen kanssa, joka oli myös 65 km matkalla, ihastelin hänen värikkäitä pääkallotrikoitaan. Tämä on vaaroilla aina se pätkä, jossa kaikki sujuu hienosti ja elämä hymyilee. Jännitin 43:n ja 65:n risteystä, että en vaan menisi ohi. 43-retkisarjalaisia oli juoksijoiden joukossa, joten muitten kulusta ei voisi välttämättä päätellä. Lakkalassa risteys tulisi ja kun se tuli, niin ei siitä voinut erehtyä. Nyt näkisin pahamaineisen Eteläpään!

Tuli ylämäki ja alamäki, taas ylämäki ja alamäki. Sauvojen kanssa ylämäet nousivat kevyesti ja kiitin itseäni sauvapäätöksestä. Olin ottanut alusta asti erittäin systemaattisen lähestymistavan syömiseen ja juomiseen. 5 min välein kaksi huikkaa rakosta tai lötköstä. Rakon sisältämän Vitargo-juoman kanssa 30 min välein syötävää: vuorotellen kaksi suklaapalaa, yksi vihreä kuula tai pieni kourallinen pähkinöitä. Lötköjen sisältämän veden kanssa syöminen 20 min välein. Pähkinät olivat vaikeimmat säätää sauvat käsissä. Yhtäkkiä olinkin jo Rykiniemessä.

Herajoen ylitys, koko reissun kohokohta, olisi nyt edessä. Ei kun kahlaamaan vaan! Vettä oli polven alapuolelle ja se oli kylmää, mutta ei hyytävää. Joen toisella puolella oli huolto. Kippasin rakkoon minigripistä juomajauhetta ja vettä päälle. Pian matka jatkui samoilla märillä kengillä ja sukilla, ne kuivuisivat jalkaan. Maasto muuttui pikkuhiljaa vaikeammaksi. Oli vaikea saada kiinni etapeista, koska ne olivat tuntemattomia ennestään tai niitä ei ehkä edes ollut. Kilometrit tuntuivat karttuvan tuskaisen hitaasti. Alkoi väsyttää. Ärsytti. Tajusin, että tämä on nyt se sama kohta, joka maratonillakin aina tympii. Ne puolivälin epämääräiset kilometrit, joista ei saa tolkkua. Tähän asti on ollut helppo hahmottaa 1/4, 1/3, 1/2 matkasta. Jatkossa lukemat olisivat inhottavia 3/5, 2/3 jne. Enää ei sumuisilla aivoilla osaisi laskea, milloin olisin missäkin murto-osassa matkaa. Kiviniemikin tuntui loittonevan vain kauemmaksi. Kellon mukaan matkaa olisi 4 km, mutta viitassa lukikin 5,2 km. Argh! Ja muut ihmisetkin olivat kaikonneet jonnekin. Tarvoin yksin kivikossa kipeytyvin jaloin. Vihdoin maisema alkoi muuttua vanhan maalaismaiseman näköiseksi ja näin kyltin, jossa Kiviniemeen olisi 300 m.

Juomat olivat ehtineet loppua melkein kokonaan ennen holtoa. Täytin taas pullot ja rakon, johon tyhjensin taas yhden pussillisen juomajauhetta. Nyt olisi luvassa Ryläyksen ylitys. Kiviniemestä alkaa loivat tasaiset ylämäet ja sauvakävelin niitä ylös reippaaseen tahtiin. Kun reitti muuttui teknisemmäksi, sain seuraa eräästä miehestä ja hetken aikaa matka taittui kuin siivillä. Kun mies jatkoi matkaa ohitseni, tajusin kuinka lihakseni olivat jo kipeät pitkästä matkasta ja miten paljon jo väsyttikään. Kauaa ei tarvinnut yksin juosta, kun seurakseni ilmaantui Hanna. Hän oli bongannut paidastani tiedon, että olen Jyväskylästä ja tästä syntyi jutun juurta. Juoksimme yhtä matkaa Peiponpellon huoltoon. Varpaitani särki, kuten myös reisien lihaksia. Täytin rakon vielä kerran juomajauheella ja vedellä. Jatkoimme yhdessä vielä matkaa, mutta jossain vaiheessa minun oli pakko kehoittaa Hannaa jatkamaan omaa vauhtiaan, koska olin jo niin paljon hitaampi. 

Rakon letku oli tukkiintumaisillaan jauheesta, sitä sai imeä posket lommollaan ja suuhun tuli jauhekönttejä. Jalkoja oli vaikea jo saada tottelemaan liikkumiskäskyä, tässä oli sauvoista yllättävää apua, käsien rytmikäs liike auttoi myös jalkoja liikkeelle. Ilta hämärtyi jo. Olin kaivanut lampun esiin heti Peiponpellon jälkeen ja pian olikin pimeää. Näkökenttä ja tajunta kaventui pikkuhiljaa valokeilan kokoiseksi. Sain kiinni erään perusmatkalaisen miehen, hän kertoi omista ongelmistaan matkan aikana ja niistä selviytyminen näin pitkälle herätti totisesti kunnioitusta. Pian ohitin hänet ja jatkoin omaa matkaa. Pimeydessäkin oli yllättävän helppo pysyä reitillä, heijastinliput reitin varrella näkyivät hyvin.

Lopun tiepätkällä pakotin itseni hölkkään, mutta loppunousussa suosiolla kävelin, sauvojen kanssa rytmikästä tahtia. Pohdin, olisiko kukaan minua vastassa maalissa, koska väki olisi jo mökillä ja maaliintuloaikani ennustaminen vaatisi hiukan salapoliisityötä nettiin ehkä ilmaantuvista väliaikatiedoista pääteltynä. Oli! Mieheni oli siellä ottamassa minua vastaan. Hanna oli myös jäänyt odottamaan. Olin niin onnellinen koko matkasta ja vastaanotosta, että nauratti ja melkein itketti. Olin mennyt ultrapituisen polkumatkan ja selvinnyt siitä, vieläpä paljon omia odotuksiani nopeammin ja jotenkin uskomattoman helpon tuntuisesti. Söin ja join maalin antimia. Mieheni opasti minua pukemaan takin ja että lähdettäisiin pian autolle, ettei tule kylmä. Olin niin hömeltynyt, etten olisi itse välttämättä kovin äkkiä tajunnut.

Maalissa. Kuvat: Tero Pelkonen

Mökillä jännitin kenkien pois ottamista, millaiset vauriot jaloissa tällä kertaa olisi? Yllätyin iloisesti: vain pari pientä rakkoa! Vaikka alamäet olivat saaneet varpaat kipeiksi, ei mikään ollut rikki. Kuukauden ajan harjoittamani jokailtainen jalkojen rasvaus oli ehkä toiminut.

Hetken aikaa voin hyvin, mutta yritettyäni syödä jotain minua alkoi pyörryttää. Makasin pitkän aikaa lattialla huonovointisena. Olo meni lopulta ohi, mutta sen haluan tutkia, miten sen voi jatkossa välttää. Jos edes voi.

Olen ihan fiiliksissä tästä juoksusta. Paluumatkalla kaverini kysyi minulta, haluanko mennä vielä pidempiä matkoja. Vastasin, että ilman muuta!

Sisu-seikkailu, sittenkin!

 Meidän ei ensin pitänyt osallistua tänä vuonna. Olin parini kanssa mennyt Rento-sarjan kahtena peräkkäisenä kesänä ja nyt olisi vuorossa astetta pidempi Adventure. Parillani Helillä oli kuitenkin samaan viikonloppuun jo muuta menoa. Sitten iski pandemia ja perui tämän menon, mutta ei seikkailua. Päätimme osallistua.

Koska pääasiallinen harrasteeni on juoksu, nykyään yhä enemmän poluilla, en ollut pyöräillyt juurikaan ennen seikkailua. Yhden 25 km lenkin kävin heittämässä todeten, että satulani painaa takapuolta todella ikävästi ja jalkapohjani puutuvat. Ei hyvä. Koska arjessa on niin paljon kaikkea muutakin ajateltavaa, tämä ongelma painui unholaan ja päätin, että sitkeydellä selviän. Ja onhan siinä paljon hetkiä, kun noustaan pois pyörän selästä.

Seikkailun ajankohta oli tänä vuonna viikko töitteni aloituksesta. Koulun alku ja töihin paluu on aina jonkinlaista hässäkkää, mutta tänä vuonna oikein erityisen paljon, koska olimme juuri muuttaneet vastavalmistuneeseen rakennukseen ja kaikki käytänteet ja tavarat hakivat vielä paikkaansa. Viestitin Helille viikolla, että epäilen kuinka hyvin jaksan ratkoa minkäänlaisia suunnistus- ym. pulmia. Koska Heli puolestaan epäili omaa kuntotasoaan, päätimme yksissä tuumin ottaa koko homman hauskanpidon kannalta. 

Perjantaiaamuna pakkasin autoon työkamppeitten lisäksi matkalaukun ja pyörän. Oppituntien päätyttyä huokaisin hetken ja lähdin ajamaan kohti Itä-Suomea. Yövyin Helin kotona ja yhdessä illalla pakkailimme reppujamme. Herätys olisi aamulla varhain. Edellisistä kerroista poiketen reitti mentäisiin yhtenä lenkkinä, käymättä kertaakaan huoltopisteen kautta. Siksi piti miettiä tarkaan, paljonko energiaa ja juotavaa pitäisi kantaa mukana. Otin reppuun Vitargo-juomaa rakossa ja lötköpulloissa, vihreitä kuulia, suklaapaloja, lakritsitaateleita ja suolapähkinöitä. Lisäksi mukana oli pari patukkaa lähtöön ja rusinoita hätävaraksi.

Kello herätti meidät ennen kuutta, jotta ehtisimme Kontiolahdelle mahdollisimman pian seitsemän jälkeen. Perillä saimme sujuvasti jonottamatta kartan ja reittikirjan. Ryhdyimme heti tutkimaan niitä. Prologiin liittyi kuva-arvoitus, jonka ratkaisun avaimet saisimme hetkeä ennen lähtöä ja jonka vastauksen perusteella pitäisi sitten kiertää joko enemmän tai vähemmän rasteja. Arvoitus oli samanlainen yhtälöryhmä-tyyppinen tehtävä, joita somessa on paljon pyörinyt, siitä puuttuivat vielä luvut. Tutkimme kuvaa valmiiksi ja teimme siitä havaintoja, mitä kaikkea koukkua ja ansaa siihen olikaan viritetty. Lisäksi tutkimme reittikarttaa ja teimme suunnitelmia etenemisreiteiksi. Kummallakaan meistä ei ollut maastopyörää, Helin pyörä oli hiukan sinnepäin, minun ei ollenkaan. Pyörässäni on kapeat renkaat, ei mitään joustoja. Etukori ja tarakka. Koska se olisi joka tapauksessa huono poluilla, pidin korin kuitenkin paikallaan, koska halusin edes sen hyödyn käyttää. Pitäisin korissa parini varajuomia ja vaihtokenkiä.

Lähdössä hymyilyttää.

Varttia ennen ohjeistettua lähtöpaikalle siirtymistä pidettiin kapteeni-info, jossa kuulimme tarkempia tietoja reitistä. Sen jälkeen vielä viimeinen vessakäynti ja siirtyminen lähtöalueelle. Tunnelma oli hyvä ja odottava. Kun kuva-arvoituksen luvut kerrottiin, ratkaisimme sen helposti ja läksimme matkaan. Suunnistus oli melko helppoa, osin sen ansiosta, että porukkaa oli vielä kasassa paljon. Pian väki alkoi hajaantua, kun siirryimme prologista varsinaiselle reitille.

Matka oli käytännössä pelkkää pyöräilyä. Pyrimme valitsemaan reitit maantiepainotteisesti, koska pyörillemme se sopi paremmin. Aina se ei onnistunut ja oli pakko ajaa vaativaksi merkittyä maastopyöräreittiä. Kivikkoisella juurakkopolulla ajaessa ehdin ajatella monta kertaa, etten kestä enää yhtään tätä tärinää ja kolinaa. Kolina johtui korin kahvasta, joka paukutti reunaa vasten, pyörä onneksi pysyi ihan ehjänä. Oli kohtia, joissa ajattelin, että voi kun olisi pyörä, jolla vain päästellä menemään, eikä tarvitsisi varoa niin paljon. Vaikka notkelma, ensin alamäki ja sitten ylämäki, vauhdilla mennä sen yli, eikä hissutella ja sitten taluttaa. Jossain kohdassa korini irtosi ja lensi pöpelikköön. Yritin saada sitä takaisin kiinni, onnistumatta. Joku mies tuli auttamaan, ei onnistunut. Yritin itse vielä kerran ja lopulta sain kuin sainkin sen kiinni.

Vesistötehtävä.

Osalla rasteista oli seikkailukisojen tapaan erityistehtäviä. Yksi tehtävä oli lyödä neljä golfpalloa merkitylle alueelle, siis neljä per henkilö. Se oli yllättävän helppoa, vaikka en ole golfannut ollenkaan. Minigolfia olen joskus lapsena kokeillut ja todennut sen hermoja raastavaksi puuhaksi. Toinen tehtävä oli vesistön ylitys. Rasti piti hakea pienen lahdenpohjukan takaa. Vettä oli nivusiin asti ja järven pohja hyvä kävellä. Ensin meinasin ottaa kengät pois, mutta minulle kerrottiin, ettei kannata. Loppumatkasta olisi teräviä kiviä. Siispä kengät jalassa vain järveen, pyörä olalla. Sekin sujui yllättävän kivasti. Vesi oli lämmintä ja polkujuoksukengät kuivuivat nopeasti. Kolmas erityistehtävä suoritettiin armeijan kasarmialueella, harjoituskäytössä olleessa rakennuksessa. Talon sisältä piti etsiä rasti joka kerroksesta. Tähän tarvittiin lamppua, koska osa paikoista oli täysin pimeinä. Talossa haisi ummehtuneelta, seinissä oli reikiä ja tunnelma kaikenkaikkiaan hyvin aavemainen. Mieleen tulivat uutiskuvat Syyrian tuhotuista kaupungeista. 

Kellarihuone oli ummentunut ja sen katosta roikkui köysiä, joitten päässä oli lenkit. Hyytävää.

Pyöräilyn lisäksi reitille oli suunniteltu lyhyt jalan suoritettava suunnistuspätkä. Sitä varten oli kartta, jossa näkyivät vain maastonmuodot, ei polkuja. Tässä löysimme helposti ensimmäiset rastit, viimeistä saikin etsiä ihan tosissaan. Lopulta pääsimme kuitenkin lähtemään eteenpäin. Myös melonnalle oli varattu pieni osuus. Melontakokemuksemme on varsin vähäinen. Heli osaa soutaa soutuveneellä, minä en muista sitä ikinä tehneeni. Olen melonut joskus lapsena ja teininä. Lisäksi olemme meloneet yhdessä kaksi kertaa, edellisissä Sisu-seikkailuissa. Siitä ei sitten meinannutkaan tulla yhtään mitään. Teimme heti alussa suunnistusvirheen. Kajakki kiemurteli edestakaisin, ohjaaminen tuntui mahdottomalta. Melat kolisivat yhteen. Hermo meinasi mennä, mutta selvisimme siitäkin! Päätimme, että tätä pitää harjoitella jatkoa ajatellen.

Suunnistus koko reitillä sujui kohtuullisen hyvin. Joitakin melko isojakin pummeja tuli, pyöräilimme pitkän matkan väärää reittiä vaikeassa maastossa, välillä talutimme pyörää rytöisessä risukossa, välillä tuli erimielisyyttä siitä, missä olemme ja menimme ensin väärin. Tästä kaikesta opimme sen, että pitää suunnitella reitit paremmin ja ennenkaikkea tarkkailla ympäristöään huolella. Yksikin polku löytyi vasta harharetken jälkeen, se vain oli ollut niin piilossa.

Mikä hienointa, pääsimme maaliin ennen sen sulkeutumista, kaikki rastit kiertäneenä. Olimme pitäneet hauskaa, kuten päätimme. Tämä on hieno laji!

Kuvat: Heli Martikainen

Vaarojen Maraton

Tämän vuotista Vaarojen Maratonia uhkasi minun osaltani voimakas flunssan uhka. Tautipöpöjä pyöri kotona taudin kaataessa petiin perjeenjäseniä. Jännitin viimeiseen asti, kuinka minun oikein mahtaa käydä. Perhekiireitten lomassa kasailin kamojani ja pohdin, onko kaikki turhaa. Ei ollut, tauti ei minuun iskenyt ja pääsin kuin pääsinkin matkaan. Perjantaina odottelin työpaikan pihassa kimppakyytiä ja ihmettelin, miten voi tänäkin vuonna sataa ensilumi juuri Vaarojen aikaan.

Mökissämme majoittui maratonmatkalaisten lisäksi yksi perusmatkan menijä. Hän lähti perjantai-iltana yön selkään, me menimme naisten kesken saunaan. Joku sai idean, että mennään uimaan. Joo! hyvä idea! Vesi oli hyytävän kylmää, Pielinen mahtavan uhkaava pimenevässä illassa. Kastauduin järveen, nousin ylös ja suuntasin takaisin rantaan. Löin varpaani kiveen. Siihen koski lujaa ja verta valui. Voi myrkky! Tähänkö tämä nyt tyssäsi? En mennyt enää saunaan, vaan pitelin paperia varpaallani ja googlettelin paniikissa varvasmurtuman oireita ja hoito-ohjeita. Tulin lopulta siihen tulokseen, ettei varvas ollut murtunut, vain kynsi oli saanut iskua. Mietin, mitä se pitäisi melkein kahdeksan tunnin rynkytyksestä kengän sisällä.

Aamulla heräsin päänsärkyyn. Jahas, tämäkin vielä. Otin särkylääkettä ja nousin. Pakkasimme kamojamme ja söimme aamupalaa. Särky ei helpottanut ja otin lisää särkylääkettä. Pohdin, miten särkylääkkeen syönti vaikuttaa juoksuun. En pitänyt ajatuksesta, että juoksisin Buranan vaikutuksen alaisena, mutta koska kyseessä ei ollut juoksun aiheuttama vaiva, päätin antaa asian olla. Ajoimme autolla parkkipaikalle, josta oli pikkubussikyyti Sokos Hotel Kolille. Maisema oli täysin talvinen, lumi oli jäänyt maahan ja lämpötila oli lähellä nollaa. 

Hotellilla oli ruuhkaa, starttia odottavia ihmisiä ja huoltoon saapuneita perusmatkalaisia. Yksi tuttumme makasi silmät kiinni peiton alla, juoksu oli keskeytynyt hänen osaltaan tähän. Moni muukin oli keskeyttänyt. Kävimme keskustelua, pitäisikö lähteä nastakengillä vai ei. Seurueemme päätyi nastoihin. Mieheni oli siinä vaiheessa eksynyt joukostamme ja valinnut nastattomat kengät, niilläkin oli kuulemma päässyt ihan hyvin. Olin päättänyt juosta ilman takkia, kahdella paidalla. Epäröin asiaa takkimeren keskellä, mutta pysyin päätöksessäni. Siirryimme lähtöpaikalle.

43 km lähtijät Juha, Sari, minä ja Anna

Lähtöryhmä 1 starttasi, sitten lähtöryhmä 2. Me lähdimme lähtöryhmässä 3. Hyvin pian totesin, että ilman takkia pärjää vallan mainiosti. Takki oli kuitenkin repussa mukana kaiken varalta. Juoksu tuntui raskaahkolta, mutta niin se saa tuntuakin ihan alussa. Minulla oli suunnitelma ravinnon suhteen ja se piti koko juoksun ajan: 5 min välein kaksi huikkaa leilistä, 30 min välein vihreä kuula. Vatsaongelmien takia olin juossut pitkään Vitargo-juomalla, nyt minulla oli High5:ttä ja se vähän jännitti. Tämä suunnitelma osoittautui hyväksi paitsi vatsan vastaanottavuuden, myös pääkopan kannalta. Se loi säännöllisen rytmin, johon vaipua kuin meditaatioon. Huomio kiinnittyi matkanteon etenemisen sijaan tähän hetkeen ja ajan kulumiseen viisi minuuttia kerrallaan. Päähän särki yhä. Mukanani oli kaksi annosta särkylääkettä. Laskin, mihin kellonaikaan saan ne ottaa niin, että riittävät iltaan asti. Nastakengät tuntuivat hiukan tarpeettomilta, mutta toimivat hyvin.

Hyvin kulkee! Kuva: Aapo Laiho

Juuri ennen Kiviniemeä jouduin odottamaan soutuvenettä. Vesistön ylityksessä oli köydellä vedettävä lossi ja kaksi soutuvenettä, jota talkoolaiset soutivat. Pääsin pian veneeseen levähtämään. Kiviniemen huollossa join leilin tyhjäksi, täytin sen jauheella ja vedellä ja söin suklaata. Suklaan olin varannut sitä hetkeä varten, kun alkaa itkettää ja haluan soittaa äidin hakemaan minut pois täältä. Ei itkettänyt, mutta suklaa on hyvää ja siksi söin silti. Matka jatkui. Sää oli muuttunut hyytäväksi. Satoi rakeita. Maisema oli kaunis: syksyinen metsä, johon on yhtäkkiä satanut lumikerros. Lunta tipahteli puista suurina möykkyinä. Alkoi Ryläyksen nousu. Etenin rauhalliseen tahtiin, viisi minuuttia kerrallaan. Loppumattomalta tuntuvan ajan jälkeen koitti Ryläys-kyltti ja tuuletin isosti. Nyt alkoi alamäki! Pian jouduin toteamaan, että tämä reissu tulee maksamaan minulle muutaman varpaankynnen. Joku mies kysyi, miltä tuntuu. Vastasin, että kamalalta. Hän sanoi, että valitse ensi kerralla retkisarja, ehtii paistaa makkaraa. Vastasin, että ensi kerralla pidempi matka niin ehtii kärsiä enemmän. Kohtasin juoksijan, joka nilkutti. Kysyin, tarvitseeko hän apua. Tarvitsisi kuulemma kepin. Paikalle saapui muuta porukkaa ja jatkoin matkaani. Hetken juostuani huomasin maassa katkenneen kepin, nappasin sen käteeni ja palasin takaisin antamaan sen hänelle.

Tiepätkällä juoksu kulki kuin ihmeen kaupalla kevyesti. Leili tyhjeni juuri sopivasti Peiponpellon huoltoon, jossa täytin sen taas jauheella ja vedellä. Söin suklaata. Alkoivat viimeiset nousut ja laskut. Etenin yhtä matkaa perusmatkan naisten voittajan kanssa. Pitkospuilla oli jäätä, kiitin itseäni nastakengistä. Kiipeäminen Mäkrävaaran rinnettä, lasku alas. Ylös Paha-Kolille ja sitten alas. Lopulta pääsin Rantatielle ja odotin, milloin (sadistinen) loppunousu alkaa. Kun edellä juoksevat kääntyivät metsään, tuuletin toisen kerran. Menin perässä. Nousu oli pitkä. Todella pitkä. Ja juuri, kun olisi luullut sen loppuvan, se jatkui. Vihdoin viimein saavuin punaiselle matolle. Kello pysähtyi aikaan 7 tuntia 31 minuuttia. 

Söin ja join, olin ihan tokkurassa ja jotenkin pihalla. Joku toinen jyväskyläläinen tuli juttelemaan, mutta epäilen ettei minulla ollut juuri keskusteluun annettavaa. Menin saunaan vain huomatakseni, että olin unohtanut pyyhkeen mökille. Kävin saunassa ja pesun jälkeen pyyhin itseni pefletteihin, käsipyyhepaperiin ja puffiin. Sitten löysin jo mieheni ja muuta seuraa. Menimme syömään pastapuffettiin. Kesken syömisen tunsin, että minua pyörryttää. Vatsa ei meinannut ottaa ruokaa vastaan ja kävin hetken aikaa makaamassa hotellin käytävällä. Olo helpottui ja palasin takaisin, sain syötyä.

Ilta jatkui vielä, kun kävimme autolla reitin varrella kannustamassa kahta perusmatkalta maaliin saapuvaa kaveria. He molemmat taistelivat maaliin illan pimeydessä. Mieletöntä!

Luin edellisvuoden tuloksiani ja erityisesti väliajat olivat kiinnostavat. Aikani oli 12 minuuttia parempi, kuin vuosi sitten ja kaiken sen olin saanut kiinni Kiviniemen ja sataman välissä, eli mm. Ryläyksen pätkällä. Luulen, että korostettu mäkitreeni on tehnyt tehtävänsä. Nyt varpaat ovat mustat ja kipeät, mutta mieli on valoisa ja positiivinen. Tervetuloa, uudet haasteet!

Valon Kymppi

Kymppi on juoksumatka, johon minulla on jonkinlainen kauhunsekainen viha-rakkaussuhde. Se on niin lyhyt, että koko juoksu on yhtä tuskaista raastoa. Silti se on niin pitkä, että siinä ehtii kokea monenmoista. Olen juossut monta Finlandia Maratonia ja puolikasta. Tuntui vähän hassulta mennä "vain kymppi".

Juoksun startatessa iltakahdeksalta oli vielä valoisaa, mutta hämärä jo antoi ensimmäisiä merkkejään. Finlandiahymniä kuunnellessa jännitys tärisytti kehoa. Vai oliko se stressi? Olin saanut valmistautua juoksuun suorittamalla töistä kotiin tultua salamannopean lähdön lapsen harrastuskuskiksi ja siitä suoraan tekemään perheen viikon ruokaostoksia jättimarkettiin. Olin syönyt päivällistäni eväsrasiasta Prisman parkkihallissa ja miettinyt, että hyvältä maistuu ruoka näinkin. Siitä sitten kotiin, ruuista kriittisimmät jääkaappiin ja pakastimeen ja sitten pikapikaa juoksuvaatteita ylle ja nopeat päätökset mukaan otettavista varusteista. Mies ehti onneksi viedä minut tapahtumapaikalle.

Tapani mukaan asetuin joukon häntäpäähän, minkä seurauksena sain ohitella ihmisiä koko juoksuni ajan. Tämä oli uutta, en ole mikään nopea juoksija ja aikakin oli kaikkea muuta kuin nopean juoksijan aika. Hengitys kulki hyvin ja jalat toimivat, mutta hidasta oli. En osaa sanoa tarkkaan, kuinka paljon alun ryysis maksoi minuuteissa, mutta hitaalta se tuntui. Juoksu alkoi tuntua raskaalta jo ensimmäisellä kierroksella. Pohdin, noudattavatko kympin juoksun vaiheet maratonin vaiheita. Kerroin kilometrilukeman neljällä. Tämä olisi 12 km kohta maratonilla eli vielä pitäisi olla helppoa, melko lannistava ajatus. Luovuin laskemisesta. Ilta pikkuhiljaa pimeni sen tunnin aikana, minkä matka kesti. Reitin varrelle oli laitettu ulkotulia ja erilaisia valoja tunnelmaa luomaan. Bändi soitti ja kannustajia riitti matkan varrella. Osa perheestä oli tullut myös paikalle kannustamaan ja ottamaan kuvia.

Ai kauhea, mikä kanta-askellus ja vielä noin paljon kehon edessä.

Hyvä, mutta hidas juoksu. Voi olla, että ilta ei sovi minulle tällaiseen vauhtikisailuun. Tai sitten arjen kiireet vain veivät parhaan terän. Tai vanhuus iskee. Kun katsoin kuvia itsestäni, totesin juoksutekniikan olevan ihan pielessä ja siihen yritän jatkossa kiinnittää huomiota. Tapahtuma oli tunnelmallinen ja sain itsestäni irti sen, mikä oli otettavissa. Siksi loppufiilis oli kaiken kaikkiaan oikein hyvä.

Viikonloppupatikointia Pohjois-Karjalassa

Lähdin ystävän kanssa viikonlopun irtiotolle Nurmekseen. Olimme varanneet yöpymisen Sokos Hotel Bombasta Nurmeksesta. Saavuin paikalle bussilla, koska alan yhä enemmän viihtyä julkisessa liikenteessä. Matkan aikana voi tehdä töitä tai vaikka nukkua ja ympäristö (ja oma perhe) kiittää, kun oma auto jää kotiin.

Nousin bussin kyytiin 9-tien varresta. En ollut lapsuuden jälkeen noussut kaukobussin kyytiin matkan varrelta ja siksi olin jo todella hyvissä ajoin pysäkillä. Sainkin siitä oikein kunnon kokemuksen, kun siinä odotellessa auringonpaiste vaihtui ukkosen jyrinään ja kovaan sateeseen. Mitään sadevaatteita minulla ei tietenkään ollut, paitsi ohut vettä pitävä juoksutakki, jonka hätäpäissäni kaivoin matkatavaroitten suojaksi. Ja bussin arvioituun tuloon olisi vielä vaikka kuinka kauan aikaa. Matkustin Kuopioon, jossa vaihdoin Nurmeksen bussiin. Matkahuollosta ei voinut varata lippua vaihtoyhteydellä, joten täytyi ottaa kaksi erillistä lippua ja luottaa siihen, että vartin vaihtoaika riittää ehtimiseen. Se riitti. Kuivattelin vaatteitani matkalla parhaani mukaan, mutta eiväthän ne kuivua ehtineet. Onneksi bussissa oli lämmin.

Nurmes näytti bussin ikkunasta kauniilta paikalta, järveä joka suunnassa ja vanhoja kauniisti kunnostettuja taloja. Huoneemme oli hotellia ympäröivässä mökkikylässä Pielisen rannalla, "karjalaiskylässä", ja ihan viihtyisä. Seuraavaksi päiväksi olimme suunnitelleet patikointia.

Mökkikylä Pielisen rannalla.

Suunnitelmissa oli kiertää ystäväni autolla rengasreitti, jonka varrelle osuisi Porttilouhen rotko ja Raesärkät. Google Maps opasti meitä. Lähdimme ajamaan kohti Porttilouhea. Olin lukenut ajo-ohjeita myös netistä, niissä käskettiin kääntyä isolta tieltä Tervavaarantielle ja ajaa sitä 8 km. Neljän kilometrin jälkeen näimme kyltin, jossa luki UKK, se osoitti oikealle eli juuri oikeaan suuntaan. Pohdimme, lähteäkö vai eikö, Porttilouhi piti olla UKK-reitin varrella. Päätimme lähteä katsomaan, mutta se osoittautui virheeksi. Käännyimme takaisin ja jatkoimme Tervavaarantietä eteenpäin. Tie oli erittäin karkeakivinen ja hidas ajaa. Puhelimessa oli verkkoa juuri ja juuri. Kahdeksan kilometrin jälkeen ilmestyi viitta Porttilouheen. Käännyimme sinne. Ohjeen mukaan pitäisi ajaa 1 km ja pysäköidä autiotalon pihaan. Tämä piti paikkansa, näimme aution kämpän ja sen pihassa tilaa parille autolle.

Autiotalo. Olisi hauska tietää talon historia.

Reitti lähti talon pihasta. Sää oli kaunis ja reitti selkeä. Noin kilometrin taivaltamisen jälkeen saavuimme kalliolle ja pian alkoi rotko avautua alapuolellamme. Rotkon reunalla oli taukopaikka, jonka vierestä lähti polku alas rotkoon. Rotko oli aivan huima paikka! Kuivan kangasmaaston keskellä onkin kosteaa, saniaisia ja virtaavaa solisevaa vettä, ympärillä kalliot korkeuksiin. Polku vei ensin rotkoa pitkin ja sitten nousi ylös "portille", joka on tarinoitten mukaan ollut parantajien paikka. Joka siitä käy, paranee vaivoistaan.

Porttilouhen maaginen, parantava portti. 

Palattuamme autolle lähdimme jatkamaan matkaa Tervavaarantietä eteenpäin. Googlen mukaan sitä pitäisi ajaa vielä toinen mokoma, kääntyä toiselle tielle ja saapua sitten isolle tielle. Kun saavuimme ensimmäiseen risteykseen, siinä olikin kyltti sillan poistamisesta. Zoomailin karttaa ja toden totta, matkalla tulisi vastaan silta joen tai puron yli. Ei voi olla totta! No, ei siinä auttanut kuin kääntyä takaisin samaa hitaasti ajettavaa pienen pientä tietä.

Ei voi olla totta! Tämä vaatisi James Bond -henkistä vauhdinottoa. Päätimme olla nössöjä ja kääntyä takaisin.

Kiersimme Raesärkille toista kautta. Googlen ajo-ohjeet veivät hyvin perille. Kulkureitti oli varsin selkeä, kävelimme helppokulkuista leveää baanaa harjumaisemassa. Ympärillä kapeita suojärviä, keskellä korkeampi, kuiva mäntykangas. Siinä kyllä silmä lepäsi! Reitti oli viiden kilometrin pituinen yhteen suuntaan, samaa reittiä piti palata takaisin. Paitsi jos käy niinkuin meille, että päädyimme erehdyksessä yhden järven väärälle puolelle ja saimme siis kiertää paluumatkalla osin eri reittiä. Alkumatkasta reitti oli leveää baanaa, lopussa helppokulkuista polkua. Matkalla oli nuotiopaikka.

Tässä voisi kivasti myös juosta tai pyöräillä.

Koko päivän kulkemisen jälkeen menimme syömään ja kylpylään uimaan. Kylpylästä pääsi myös ulos poreammeeseen. Vieressä oli pääsy uimarannalle ja kävimmekin pulahtamassa Pielisen viileissä aalloissa illan hämärtyessä. Täydellistä!

Polkuosuuskin oli hyvin helppo kulkea.

Melkein ex-tempore -polkumaraton: NUTS Ylläs Pallas 37 km

Parin kiemuran kautta päädyin ilmoittautumaan Ylläksen polkumaratonille. En ollut ajatellut koko asiaa ennen kesäkuuta, mutta niin vain olinkin menossa juoksemaan. Olimme perheen kanssa lomamatkalla Mallorcalla, kun naputtelin ilmoittautumisen menemään. Ajatus tuntui jännittävältä ja innostavalta. Kotiin päästyä aloitin kilometrien ja nousumetrien keräilyn. Opettajan ja perheenäidin toukokuu on niin täyteen ammuttu kaikenlaista juttua, että juoksemiselle ei ollut jäänyt juuri ollenkaan aikaa. Nyt pitäisi paikata tämä. Yllästä edeltävät lenkit viihdyinkin melkoisen tiiviisti lähipoluilla ja erityisesti ihanassa Karmitsan mäessä, jonka kautta yritin saada lenkkireitit menemään mahdollisimman usein.

Lähtöpaikka oli Äkäslompolossa, Jounin kauppakeskuksen edessä. Meitä oli kolme naista samalla matkalla. Yövyimme Äkäshotellissa, jonka aamupalaa juoksuaamuna jännitin hieman, lähinnä siltä kannalta mitä oikein uskaltaisin syödä. Yritin syödä tukevahkon, vatsaa rasittamattoman aamupalan. Startti oli kahdeltatoista ja Äkäshotellin sijainti ihanteellinen, kymmenen minutin kävelymatka lähtöpaikalle. Jännitti.

Ensimmäiset kuusitoista kilometriä juostiin helpoksi kehuttua latupohjaa. Inhosin sitä. Leveä, upottava baana, loivaa ylämäkeä, tylsät maisemat. Pohkeita poltti, laskin kilometrejä ja kuinka kauan tätä hirveyttä on vielä jäljellä. Onneksi ylämäki vaihtui alamäeksi ja pikkuhiljaa kintutkin alkoivat lämmetä. Ensimmäinen huolto oli Ylläsjärven hiihtokeskuksen pihassa, sitä odotin kuin kuuta nousevaa.

Olen aina kamppaillut juoksuissa vatsaongelmien kanssa. Nyt kokeilin strategiaa, joka perustui säännölliseen kiinteän helpon ruuan syömiseen. Leili 1,5 l oli täynnä Vitargo-juomaa ja taskuissa oli mukana vihreitä kuulia, rusinoita, suolapähkinöitä ja edellispäivänä vielä varmuuden varalta ostamiani Chimpanzee-nameja. Etenin tahdilla: 5 min välein kaksi huikkaa leilistä, 30 min välein (12.30, 13.00, 13.30,..., tasapuolikkaat helppo muistaa) vihreä kuula. Loppujen lopuksi söin pelkästään vihreitä kuulia, huolloissa perunalastuja ja suklaata. Ihme ja kumma, tämä toimi! Onkohan aiempi virheeni ollut se, että en syö alusta asti, vaan vasta loppumatkasta?

Ylläsjärven huollossa täytin leilin, siitä oli kulunut vähemmän kuin olin kuvitellut. Olin pakannut mukaan Vitargo-jauhetta minigripiin, kaadoin sitä leiliin ja vettä päälle. Söin, ja lähdin liikkeelle. Reitti lähti nosemaan Yllästunturin huipulle. Nopeasti huomasin olevani elementissäni, latupohjan tylsyys vaihtui tekemisen meininkiin! Oli ihanaa hikoilla rakkakivikossa ja tuntea pikkuhiljaa voimistuva tuuli. Tunturin päältä lähdimme laskeutumaan vanhaa kulunutta asfalttia pitkin. Lasku oli jyrkkä ja jännittävä, asfaltin päällä irtokiviä ja hiekkaa. Silti askel kulki keveästi ja luontevasti. Pian alusta vaihtui pehmeämpään ja mutkittelevaan polkuun ja latupohjaan. Kellokkaan huolto tuli vastaan ylättävän nopeasti, hetken oli epäusko reitin kulkiessa talon sisälle, huolto oli heti rakennuksen toisella puolella. Täytin taas leilin ja vedin kitaani syötävää.

Nyt askel jo painoi, kilometrit tuntuivat. Reitti kulki kohti Kesänkijärven rantaa. Kun järveltä lähdimme nousemaan Pirunkurun rakkakivikkoa ylös, otin vaihtelun iloisena vastaan. Kiipeäjien joukossa oli myös 105 km menijöitä, tuttujakin hurjia karpaaseja! Taas totesin, että mäet ja vaihtelu ovat minun juttu. Oli ihanaa päästä Kesänkitunturin päälle ja alkaa lasketella sieltä alas. Vihdoin viimein reitti oli oikeaa polkua, sitä jonka miellän poluksi: mutkia, kapealla uralla juurakoita ja kiviä. Loppumatka oli riemukkaan väsynyttä laskettelua alamäkeen. Ulkoreidessä tuntui pistävä lihaskipu, en antanut sen häiritä. Joku mies liittyi seuraani, juoksimme yhdessä loppumatkan.

Maalissa olo oli pirteän pöllämystynyt. Tuttu 105 km juoksija tuli kohtapuoliin perässäni maaliin. Oli aika huokaista, syödä ja siirtyä Äkäshotellin saunalle. Seurueeni oli pian kasassa ja kiirehdimme pihamaalle katsomaan, kun kaksi tuttua 160 km juoksijaa menisi kohta ohi. Ehdimme paikalle juuri sopivasti ihastelemaan supernaisten kulkua viimeisellä kilometrillä.

Sää oli juoksuun ihanteellinen, alle kaksikymmentä astetta ja pouta. Ötököitä en käytännössä huomannut. Tämä oli toinen polkumaratonini ja uskon vahvasti, että jatkoa seuraa!